Kello on 0.17. On sunnuntain ja maanantain välinen yö. 2. pääsiäispäivä on juuri koittanut. Nukun sohvalla vatsataudissa olevan tyttäreni vieressä, tai yritän nukkua. En saa unta. Yksi ajatus on jäänyt vaivaamaan mieltäni ja luultavasti vain kirjoittamalla saan sen pois ajatuksistani. 

Kävi nimittäin niin, että "sovellus" muistot Facebookissa nosti tietoisuuteeni tapahtumasarjan tarkalleen neljän vuoden takaa. Tapahtumasarjan, jonka mielelläni olisin unohtanut, tapahtumasarjan jota en mielelläni muistelisi. Mutta, jotta saan siltä rauhan, on minun ehkä kirjoittettava se nyt ylös. En syyttääkseni ketään, en antaakseni anteeksi kenellekkään... vaan ihan itseni vuoksi. Ja sen vuoksi, että ihmiset laajemmaltikin saattaisivat tajuta mitä henkinen väkivalta on.

Elettiin vuotta 2012. Asuin kaksiossa kivalla alueella, olin paikallisessa kuppilassa töissä viikonloppuisin - karaoketätinä. Mun selkä oli hiljakkoin leikattu ja liikuin tukiliivin kanssa. Mutta liikuin kuitenkin, koska en halunnut jumia kotiin. Raitistumisesta oli tuolloin kulunut kolme vuotta - olin vahvasti kuivilla, mutta elämästäni puuttui jotakin. Minulla oli todella valtava rakkauden kaipuu.

Törmäsin mieheen, huomattavasti minua vanhempaan, entiseen päihdeihmiseen. Keksitäänpäs nyt nimi, vaikkapa Antero. Antero oli huumorintajuinen, ehkä hieman hiljainen, mutta reippaanoloinen mies. Lähemmin kun tutustuin niin meillä oli ikäeroa noin 20 vuotta. Olen aina tuntenut vetoa itseäni vanhempiin miehiin, niin mikäs siinä. Anteron kanssa juttu luisti, meillä oli olevinaan samankaltainen huumorintaju. Samanlaiset arvot, rikkinäinen menneisyys. Antero, ihminen - mies, joka ymmärsi minua, tiesi minusta asioita, mutta hyväksyi minut silti juuri sellaisena kuin olen. 

Katseltiin toisiamme ja hakeuduttiin tilanteisiin, missä olimme toistemme seurassa. Uskalsin kysyä yhteiseltä tuttavaltamme numeroa - laitoin tekstiviestin ja Antero soitti minulle samantien. Seuraavana päivänä mentiin elokuviin. Ja kahville.Hyvin nopeasti alettiin seurustella ja hän näyttikin sen muille aika suurieleisesti. Hän teki minuun jälkiä, joista en oikein pitänyt, mutta annoin hänen tehdä niitä. Halusi merkitä minut omakseen. 

Minun ja Anteron seurustelu - oltiin päivät saman katon alla ja illat yleensä minun asunnolla. Katsottiin telkkaria tai jotain. Antero halusi laittaa minulle ruokaa, ihan lautaselle asti. Paljon. Ja voidella leivät aamulla, paksusti ja monta. En oikein tajunnut miksi, mutta vahti vieressä, että varmasti syön kaiken... se vähän ahdisti, koska jos kieltäydyin tuli aika ikävää kommenttia samantien. Kerran leikilläni kysyin, että onko sinulla tarkoitus syöttää minut muodottomaksi. Ei tietenkään, miksi sinä nyt sellaista. Antero melkein suuttui.

Olen aina tottunut siihen, että hoidan esimerkiksi kauppa-asiani itse. No, nyt siihen tuli muutos. Kävimme Anteron kanssa kaupassa joko kahden, tai hän kävi siellä yksin. En saanut lähteä kauppaan yksin. Myös työni paikallisessa baarissa ahdisti häntä. Jos joku varsinkin miespuolinen asiakas tuli kadulla vastaan ja halusi vaihtaa muutaman sanan, huomasin sivusilmällä kuinka Anteron suupieliä kiristeli... 

Kerroin Anterolle menneisyydestäni asioita. Hän suuttui minulle. Olin jo ennen kuin aloin tapailla Anteroa, luvannut yhdelle toisella paikkakunnalla asuvalle miespuoliselle ystävälleni majoittaa hänet luokseni, kun hän tulisi paikkakunnalle viettämään merkkipäiviään. Antero ei voinut ymmärtää, käsittää sitä, kuinka minä vieraita miehiä voisin majoittaa. Mutta pidin pintani. Olin noissa juhlissa töissä ja yllättäen myös Antero. Ystäväni viestitti minulle juhlien jälkeen, että taisi olla hieman mustasukkainen tuo sinun miehesi. Että, jos katse olisi voinut tappaa, olisi hän ollut jo kuollut juhlien ensisekunneista lähtien. 

Silloin heräsin ja aloin kiinnittää huomiota Anteron käyttäytymiseen. Vaistosin myös, että äitini tiesi jotain, mitä minä en tiennyt. Eräs toinen ystäväni pyysi minulta, että värjäisinkö hänen hiuksensa kotonani. Halusin pienen hengähdyksen Anterosta, koska elimme todella kiinni toisissamme. Pyysin Anterolta "vapaailtaa", että ystäväni (nainen) tulisi meille ja saataisiin jutella ja olla ihan rauhassa. Antero suuttui ja lähti ovet paukkuen kotiinsa. Viestitteli ja soitteli ja sanoi aika sanatarkasti näin "kyyllä minä tiedän missä sinä olet ja kenen kanssa ja mitä tekemässä, ihan turha on verhota sitä johonkin muuhun..." 

Ahdistus kasvoi sisälläni. Elinpiirini oli supistunut jo todella pieneen. Sosiaalisen median käyttöäni vahdittiin ja jos tekniikka olisi ollut Anterolla hallussa, se olisi lopetettu kokonaan. Sain puhelinsoittoja myös silloin, kun vietin kahden aikaa tyttäreni kanssa. Tytär oli silloin 8. Kaikki ei ollut kunnossa, halusin pakoon. 

Se oli näitä aikoja neljä vuotta sitten kun eräänä iltapäivänä sanoin Anterolle, että haluaisin pitää miettimistauon. Että en ole oikein varma, ollaanko oikeilla jäljillä. Antero pyysi minua ajamaan keskustaan ja nousi autosta pois. Tiesin, minne tie vie ja tunsin syyllisyyttä. 

Kohta alkoi puhelin soida ja humalainen Antero latasi luurin täydeltä solvauksia, loukkauksia, huoritteluja ja pienen uhkauksen siemenen. Jos minä en sinua saa, ei saa kukaan muukaan. Puheluja tuli lukuisia, en enää viitsinyt vastata niihin. Sisältö oli aikalailla sama, mutta jossain vaiheessa puheisiin tuli ase, itsemurhauhkaus ja tappouhkaus. 

En uskaltanut mennä yksin kotiin. Kävin erään ihmisen kanssa kotonani nopeasti hakemassa tavaroita ja menin turvapaikkaan muutamaksi yöksi. Minun piti paeta omasta kodistani. 

Seuraavana päivänä Antero ilmestyi humalassa ovelleni. Poliisit hakivat hänet pois. Kävin tekemässä rikosilmoituksen. Virkailijaa meinasi ilmoitukseni naurattaa, kunnes kuuli että kyse oli Anterosta. Ja paperit alkoivat täyttyä, kun hän kuuli uhkauksen puhelinvastaajasta. 

Lähestymiskieltokäsittely oli jonkin ajan päästä tuon ilmoituksen tekemisestä. Ja Antero sai lähestymiskiellon vuodeksi. 

Kuulin jälkeenpäin, että Anteron aiemmat parisuhteet ovat miten se nyt sanotaan, sisältäneet fyysistä väkivaltaa. Minä onnekseni säästyin siltä. Koska tajusin ajoissa. Ne suojelusenkelit olivat taasen matkassa. 

Niin, silloin poliisilaitoksella kun kävin rikosilmoitusta tekemässä, mulle annettiin näppiin rikosuhripäivystyksen puhelinnumero. Ei toimi - olin ihan liian väsynyt sellaiseen, että olisi itse pitänyt ottaa johonkin yhteyttä. Liian väsynyt ja häpeissäni. Tänä päivänä homma menis ehkä toisin, on tehokkaammin toimivat palvelupolut ja viranomaiset on tietoisia toisistaan ja kolmannen sektorin palveluista... tänäpäivänä mä saisin mahdollisuuden käsitellä tän just nyt ja heti ja kokonaan. Mun tapauksessa piti mennä niin, että kasvatin asiasta helvetinmoisen möykyn sisälleni, joka itseasiassa viime syksynä aktivoitui niin, että se ensinnäkin alkoi pyöriä aktiivisesti mielessä ja toiseksi pullaututti sen ulos tässä muodossa. 

Kello on nyt kymmenen yli yksi. Melkein tunnin tätä siis synnytin... ajatuksen juoksu ei ehkä ole loogisinta, mutta antanette sen anteeksi... josko se uni nyt tulis...