Tänä aamuna tuli vahva tunne, että pitää käydä vaa'alla. Sain lukemasta valtavasti uutta intoa tähän viikkoon. Viime keskiviikkona lukema oli 95,8 ja tänään se näytti 93,6!!!!!

Tällaisia aamuja tarvitaan. Tällaiset aamut antavat voimaa jaksaa eteenpäin. Tiukkaa dieettiä on jäljellä enää 3,5 viikkoa. 6,5 viikkoa kevennysviikko mukaanlukien takanapäin. Tää loppuaikahan pitäsi mennä vaikka päällään seisten. 

Mutta kyllähän se on aika koukuttava tunne, se kun vaaka näyttää lukemia jotka on pienempiä kuin edellisellä kerralla... Toisaalta odottaa kärsimättömästi, että tämä niukkis loppuu - toisaalta se pelottaa. Miten sitten pärjään, tuleeko retkahduksia, tuleeko tiputetut kilot takaisin... mutta uskon, että pärjään, uskon että en retkahtele enkä usko että tiputetut kilot tulee takaisin. Yritän ainakin keksiä painonhallintaa tukevia toimia niin paljon kuin mahdollista... Nyt on jo viikottaisessa ohjelmassa vesijumppa - joka oli tänään tooooosi rankka... ensimmäistä kertaa tuntui, että loppuu voimat, mutta hyvä niin. Kipu on kivaa, kun se on tervettä kipua. 

En tiedä, jotenkin olen solminut rauhan itseni kanssa. Vaikka en vedäkään tätä dieettiä sata lasissa ja kokoajan ketoosissa niin silti multa tippuu paino. Ehkä mun kohdalla on terveempää tehdä se näin. Olen siis korvannut (en ihan aina) yhden aterian salaatilla, johon olen paistanut kanaa tai jotain sellaista. Ehkä mun kropalle tän dieetin loppuminen sitten aikanaan ei ole niin kova shokki. Kun antaa itsellensä anteeksi niin on paljon mukavampaa olla itsensä kanssa. Mutta meitä on niin moneen junaan. Ja kun musta on aina ennen tuntunut, että painoasioissa minä jään aina asemalle - niin nyt tuntuu, että olen todella vahvasti kyydissä. 

Sitä en tiedä, mitä tämä projekti on parisuhteelle tehnyt tai tekee... tarkoitan siis sitä, että onhan siinä puolisollakin hommaa totutella uuteen minään, joka ei enää töistä tullessa ruikuta mäkkäriin tai muualle ulos syömään vaan alkaa sitkeästi vääntämään itselleen salaattia, ja on sillä uudella minällä vähän enemmän virtaakin, koska saattaa ohimennen kysäistä, että teenkö sinullekin. Meille on tyttären kanssa muodostunut jo tapa syödä salaattia iltapalaksi. Muistan aikoja, jolloin nukkumaan mennessä oli ihan järjetön pitsa ja coca-cola ähky ja siihen sokerit mässyistä päälle. Ei, en halua sellaista oloa enää. 

Mutta en myöskään halua olla sellainen hiki-Pirkko, urheilu- ja terveysintoilija joka arvostelee kaikkien muiden syömiset ja liikkumiset ja antaa ne omasta mielestään parhaat ohjeet laihduttaa ja hallita painoa ja liikkua. Toki voin, jos joku haluaa, kertoa omasta tavastani. Siitä mikä minulle on toiminut... ja mikä ei ole toiminut. 

Mutta niinkuin elämässä muutenkin, on tässäkin asiassa kyse ajoituksesta. Asioiden oikea-aikaisuudesta. Muutama vuosi sitten tai vaikkapa viime syksynä minusta ei olisi ollut tähän. Nyt oli oikea aika ja oikeat ihmiset ympärillä tukemassa.

Tämäpä kuulostaa ihan elokuvan lopputeksteiltä, ei se ole. Tämä on vasta tämän tarinan alku...