Syksyn kirpeät aamut ja pimeät viileät illat. Verrattuna keskikesän kuumiin ja hikisiin lenkkeilykeleihin. Posket punoittaen, tuntuu että ilmassa on happeakin enemmän. Virkistää – ei väsytä. Tulee hiki, mutta muustakin kuin siitä, että pitää ajatella.

Yleiset vesijumpat on alkaneet. Harrastukset alkavat rytmittämään päiviä. Tulee ryhtiä tähän kesän ameebamaiseen lilluntaan. Nyt kun on ystävälle luvannut taas sen vesijumppailun niin siitäpä ei sitten voikaan laistaa, paitsi kun silloin kun on naisten vaivat… Ja tänä vuonna aloitetaan syvän meren jumpalla. Viime kaudella sitä karteltiin – se on pelottavaa. Ajatus juoksuvyön päällekiskomisesta ahdistaa ja eihän siellä yletä jalat pohjaan, siellä voi hukkua… se voi olla rankkaa, oikeasti tehokasta tai siis tehokkaampaa (näin olen antanut itseni ymmärtää).

Vielä kun saisi ystävän sinne salille raahattua. Edes jokunen treenikerta viikon varrella yhdessä.

Työmatkapyöräily pitäisi saada jotenkin kuvioihin mukaan. Miten sitä saisi itsensä aamulla ylös siihen aikaan, että ehtisi fillarilla töihin… se kuitenkin on ihan kivaa se pyöräily.

Se on kaikista parasta, että säännöllisyys palaa kuvioihin mukaan töiden myötä. Tulee ruoat funtsittua paremmin, kun pitää etukäteen miettiä eväät töihin ja nyt jos käyttäisi aikaa, vaikka viikonloppuisin siihen, että miettisi tulevan viikon iltaruoat jo siksikin, että harrastukset alkavat ja K O U L U toisella paikkakunnalla – ei mulla ole enää aikaa viikolla vääntää ruokaa iltaisin.

En tiedä, saisiko sitä oikeasti ajatella elämää näin… mutta niin se mulla menee. Mua helpottaa henkisesti, kun arki alkaa ja loma loppuu – siis tän elämäntaparemontin suhteen. Mun ajatukset ja toiminta on nyt loman aikaan ollut lomalla tän remontin suhteen. Ei kokonaan, mutta löysemmin olen ottanut kuitenkin. Ja nyt lähden vähän eri menttaliteetilla. En lähde kieltämään tai poistamaan itseltäni mitään vaan lähden sillä ajatuksella, että mitä minun pitäisi lisätä, että joku asia jäisi luonnollisesti pois.