Tänään tuli sitten se, mitä olen pelännyt toiseksi eniten tässä prosessissa. Tai en minä sitä paperia ole pelännnyt, mutta toimenpidettä mihin kutsu tuli. Gastroskopia. 3.9.2016. Lauantaina. Mikkelin keskussairaala purkaa endoskopiayksikön jonoja paikallisella yksityisellä lääkäriasemalla. Ikiomassa. No, se on lauantai – onneksi ikioma puolisoni lähtee henkiseksi tueksi. Ainakin odotushuoneeseen saakka.

On se hurja, miten kaksi kirjettä – kutsua tutkimuksiin – saa päässä aikaan melkomoisen ajatusten mylläkän. Onko minusta siihen? Mitä kaikkea se elämässäni muuttaa? Onko lähipiiristäni siihen? Minkälainen minusta tulee? Mitä minussa muuttuu? Saanko syödä vielä sitä ja sitä? Mitä kaikkea pystyn syömään? Onko parempi, että leikkaus olisi ennen joulua vai saanko vielä viettää viimeisen ruokajoulun…

Miksi, oi, miksi ruoka on niin järjettömän isossa ja muka tärkeässä asemassa mun elämässä, ajatuksissa, arjessa. Kaikessa mitä teen. Miksi se ei voisi olla vain välttämätön paha, millä siirretään nälkää… Minä kun illalla suunnittelen seuraavaa työpäivää, niin ensimmäisenä tulee mieleen, mitä ottaisin evääksi. No joo. Siis kyllähän se suunnitteleminen kannattaa ja etukäteen valmistautuminen, koska…

…tänään kävi taas nimittäin niin, että menin noin reilun tunnin päästä, kun olin tullut töistä kotiin, vesijumppaan, joka oli huomattavasti fyysisesti rankempi, kuin mihin olin etukäteen valmistautunut. Olin unohtanut vesipullon kotiin ja mulla oli nielemästäni viidestä kloorivesilitrasta huolimatta ihan infernaalinen jano jumpan jälkeen. Vesijumpan vetäjä miltei tappoi minut altaaseen. Sykkeet oli jumpan loppuvaiheilla jotain kahden ja kolmensadan välillä… Vein ystävää kotiin ja siinä autossa juttelin, että nyt tekee mieli pitsaa, hampurilaista, karkkia, limpparia, sipsiä, suklaata, lakritsia, salmiakkia, jäätelöä… ihan vaan siksi, että oli niin hirmuinen nälkä. Miksen olisi voinut nakata kassiin banskua kotoa lähtiessä? Olin heittänyt kaverin kotiin ja keskustassa Pokemonien jahtaajia väistellessä silmiini iskeytyi maailman kaunein näky: vanhempi pariskunta jonka varmasti saisin juoksemalla kiinni, käsissään höyryävän kuumat, ihanat, mehevät annokset suoraan Eepin grilliltä, Mikkelin torilta…

Hetken aikaa iskin päätäni rattiin ja kuivailin kuolaa pyyhkeeseen. Yritin ajatella tuossa tilanteessa selkeästi. Kauppaan olisi niin helppoa mennä ja ostaa sieltä paljon I H A N A A H I I L I H Y D R A A T T I A ! !

Sain kuitenkin kirkastettua ajatukseni ja muistin, kuinka puolison kanssa sovittiin ennen jumppaa, että hän paistaa lihapullia yhdessä omin pikku kätösin valmistetusta lihapullataikinasta… ja olinhan pyytänyt häntä hetkeä aiemmin valmistamaan minulle vielä Chopska-salaattia – tuota meidän perheessä jo legendaksi muotoutunutta herkkua…

Pääsin kotiin ja kaikki on hyvin. En retkahtanut herkkuihin. Ruoka oli valmista ja söin aika (sekä omasta että edustamani yhtiön mielestä) miehekkään annoksen kohtalaisella vauhdilla ja sain vatsalleni rauhan. Tätä en voi tehdä ohitusleikkauksen jälkeen.